Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä

“You can hold yourself back from the sufferings of the world, that is something you are free to do, and it accords with your nature. But perhaps this very holding back is the one suffering you could avoid.” -Franz Kafka–

“Voit pidättäytyä maailman kärsimyksistä – niin olet vapaa tekemään, ja se on luontosi mukaista. Mutta ehkä juuri tämä pidättäytyminen on se yksi kärsimys, jonka voisit välttää.” -Franz Kafka–

Me perustamme elämämme siihen ajatukseen, että hallitsemme sen suuntaa, ja sitä kautta itseämme. Me haluamme uskoa, että voimme vaikuttaa kaikkeen, ja että tarpeeksi puristamalla langat voi aina pitää käsissään. Mutta me unohdamme silloin, että epävarmuus on kaikessa ja kaikkialla. Elämä on arvaamaton, epäjohdonmukainen ja järjetön – ja siitä kaikesta huolimatta sen osat tuntuvat aina jälkeenpäin katsottuna asettuvan tiiviisti paikoilleen. Me yritämme hallita elämää, jota ei voi hallita. Siinä samassa tulemme sokeiksi toivolle, vaikka juuri sen varassa elämme ja hengitämme. Miksi yrittäisimme selviytyä, jos emme uskoisi sen johtavan johonkin?

Elämä on jatkuva epävarmuuden näyttämö. Me kaikki olemme sen näyttelijöitä, ja sen lamppujen kuumuudessa usein valtavan yksin kaikkien tunteidemme, pelkojemme ja sisäisten ristiriitojemme kanssa. Niinpä me puhumme ajatuksemme ääneen muille ymmärrettäväksi. Haemme kontaktia, etsimme jaettuja kokemuksia, ja rakennamme riippusiltoja pimeään. Sekä meidän toivomme että epätoivomme ilmaisulla on aina kohde: joku, joka kuulee meitä, joka ehkä näkee meidät. Joku, joka ymmärtää. Vaikka sitten vain pienen hetken.

Keväällä ilmestyvä podcast-sarja ”Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä” kertoo kasvutarinoita ihmisistä myrskyjen keskeltä. Kenen tahansa arki voi hetkessä nyrjähtää sijoiltaan. Tarkasti hallittu elämän rakennelma alkaakin yhtäkkiä purkautua, sortua ja hajota ympäriltä. Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä herättääkin meidät kysymään: voimmeko me näinä pelon hetkinä uskaltaa päästää irti ja luottaa, että joki löytää uomansa auttamattakin? Entä voiko kontrollin todella saavuttaa vain antamalla sen pois?

Ihminen kaipaa kriisin keskellä toimintaa, mitä tahansa mikä voisi viedä meitä lähemmäs rantaa. Voiko siis toivo olla näinä hetkinä majakka, ja sen lamppuna tieto siitä, että mitä ikinä käykin, sen kipuun voi tuoda apua vain se voima, joka sen toikin. Sillä jos kaikesta varmuudesta huolimatta kaikki voi romahtaa ympäriltä, niin onko sen jälkeen enää niin järjetöntä ajatella, että kaikesta epävarmuudesta huolimatta kaikki voi päättyä myös hyvin?