Lääkäri, josta tuli potilas

Kun lääkäristä tulee potilas

On helppo ajatella, että lääkäri olisi sairastuessaan jotenkin paremmin varustautunut kuin muut. Että tieto, kokemus ja ammatillinen osaaminen toisivat turvaa, kun oma terveys järkkyy. Mutta kun lääkäristä tulee potilas, asetelma muuttuu hetkessä.

Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jaksossa Mirva kertoo omasta kokemuksestaan vakavasti sairastuneena lääkärinä. Hän on tottunut kohtaamaan potilaita, tekemään diagnooseja, arvioimaan hoidon tarvetta ja kulkemaan toisten ihmisten sairauksien äärellä. Silti mikään ammatillinen osaaminen ei poistanut sitä epävarmuutta, joka syntyi, kun oma rutiinitutkimus muuttui hetkessä syöpäepäilyksi.

Yhtenä hetkenä ihminen voi kokea olevansa terve. Seuraavassa hetkessä kaikki on muuttunut.

Tieto ei aina tuo turvaa

Moni meistä yrittää hallita pelkoa tiedolla. Kun jokin uhkaa turvallisuudentunnetta, alamme etsiä vastauksia: mikä tämä on, miten tätä hoidetaan, mitkä ovat ennusteet, mitä muille on tapahtunut?

Mirvalle kävi kuitenkin toisin. Mitä enemmän hän luki omasta sairaudestaan ja muiden kokemuksista, sitä enemmän pelko kasvoi. Tieto ei tällä kertaa rakentanut turvaa, vaan syvensi epävarmuutta.

Tämä on tärkeä muistutus sairastuneelle ja läheiselle. Kaikki tieto ei rauhoita. Joskus liiallinen etsiminen voi lisätä ahdistusta. Silloin turva voikin löytyä muualta: kohtaamisesta, luotettavasta ammattilaisesta, vertaistuesta, ystävästä tai siitä, että joku jaksaa olla rinnalla ilman tarvetta ratkaista kaikkea heti.

Potilaan rooli on eri kuin ammattilaisen rooli

Lääkärin työssä tarvitaan kykyä säilyttää toimintakyky vaikeidenkin uutisten äärellä. Ammattilaisen tehtävä on tutkia, päätellä, hoitaa ja tehdä ratkaisuja. Siksi lääkäri ei voi lähteä potilaan tunnevyöryyn samalla tavalla mukaan, vaikka hän tuntisi myötätuntoa.

Mutta potilaana ihminen ei ole ensisijaisesti asiantuntija. Hän on ihminen, jonka oma keho, turvallisuuden tunne ja tulevaisuus ovat yhtäkkiä vaakalaudalla.

Mirva kuvaa, miten hän siirtyi hetkessä ammattilaisesta potilaaksi. Se kokemus oli täysin erilainen kuin lääkärinä oleminen. Ammattitakki jäi ikään kuin naulaan, kun hän istui itse odotushuoneissa, tutkimuksissa ja hoidoissa.

Sairaus ei kysy ammattia. Se ei kysy, kuinka paljon ihminen tietää lääketieteestä. Se koskettaa ihmisen haavoittuvuutta.

Vertaistuki voi tehdä pelosta jaettavan

Yksi jakson vahvimmista teemoista on vertaistuen merkitys. Mirva kertoo hakeneensa tukea hyvin varhain ja kokeneensa, että juuri vertaistuki toi rauhaa.

Vertaistukija ei voi luvata, että kaikki menee hyvin. Hän ei voi poistaa sairautta tai pelkoa. Mutta vertainen voi sanoa: minä tunnistan tuon. Minäkin olen ajatellut noin. Minäkin olen pelännyt. Ja minä olen selvinnyt siitä hetkestä eteenpäin.

Siinä on jotakin erityistä, mitä edes läheinen ihminen ei aina voi antaa. Puoliso, lapsi, ystävä tai sukulainen kantaa tilanteessa myös omaa pelkoaan. Vertaistukijan kanssa voi joskus olla helpompaa sanoa ääneen sellaisia tunteita, joita ei halua kaataa läheisten kannettavaksi.

Vertaistuki ei korvaa hoitoa, terapiaa tai läheisten rakkautta. Mutta se voi olla rinnalla kulkemista ilman parantamisen painetta.

Pienet kohtaamisen hetket merkitsevät paljon

Jakso pysäyttää myös pohtimaan potilaan ja ammattilaisen kohtaamista. Mirva sanoittaa, ettei lääkärin tarvitse voivotella tai mennä potilaan tunnevyöryyn mukaan. Mutta pienellä virittäytymisellä voi olla valtava merkitys.

“Miltä tämä tuntui?”
“Sattuiko se viimeksi?”
“Miten te jaksatte?”

Nämä ovat pieniä kysymyksiä, mutta potilaalle tai omaiselle ne voivat tuoda kokemuksen siitä, että tässä ei hoideta vain sairautta, vaan kohdataan ihminen.

Terveydenhuollon ammattilaisen työ on vaativaa. Hänen pitää yhtä aikaa säilyttää kirkas ajattelu, tehdä päätöksiä, kantaa vastuuta ja kohdata toisen ihmisen pelko. Siksi myötätuntoa tarvitaan molempiin suuntiin: potilaalle ja ammattilaiselle.

Silti juuri inhimillinen kohtaaminen on usein se, mikä jää mieleen.

Tunteet eivät ole heikkoutta

Sairastuessa voi nousta monenlaisia tunteita: pelkoa, surua, vihaa, katkeruutta, epäuskoa, turhautumista tai häpeää. Ne kaikki ovat tavallisia, kun oma turvallisuuden tunne järkkyy.

Mirva sanoittaa jaksossa tärkeän ajatuksen: vahvuus ei ole sitä, että tunteet lakaistaan pois. Vahvuus voi olla sitä, että ihminen on kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja voi ilmaista niitä turvallisessa seurassa.

Potilaan ei tarvitse olla “helppo” olemalla tunteeton. Sairastuneen ei tarvitse suorittaa hoitoja mukisematta ja peittää sitä, että pelottaa. Hyvä potilas ei ole se, joka ei tarvitse mitään. Hyvä kohtaaminen antaa tilaa myös sille, että ihminen on peloissaan.

Tavallinen arki voi muuttua kultaakin kalliimmaksi

Vakava sairastuminen voi muuttaa suhdetta arkeen. Asiat, jotka ennen tuntuivat itsestäänselvyyksiltä, voivat alkaa tuntua lahjoilta.

Koiralenkki. Lasten harrastukset. Auringonnousu. Tavallinen päivä. Se, että saa olla mukana.

Mirva kuvaa, ettei hänen “tarvitse” enää mennä koiralenkille. Hän saa mennä lenkille. Hänen ei tarvitse viedä lapsia harrastuksiin. Hän saa viedä. Epävarmuus ei ole poistunut, mutta kuluvan päivän merkitys on kasvanut.

Tämä ei tarkoita, että sairastumisesta pitäisi väkisin löytää hopeareunus. Kaikkea ei tarvitse kaunistella. Mutta sairaus voi paljastaa, miten arvokasta tavallinen elämä on.

Älä jää yksin

Jakson tärkeä viesti kaikille sairastuneille on tämä: hae tukea, älä jää yksin.

Tuki voi löytyä läheisistä, ystävistä, hoitavasta ammattilaisesta, psykoterapiasta tai vertaistuesta. Joskus jo se auttaa, että joku sanoo: olen pahoillani, että joudut käymään tämän läpi.

Kaikkea ei tarvitse ratkaista heti. Pelkoa ei tarvitse poistaa väkisin. Epävarmuus saa olla läsnä. Mutta sen kanssa ei tarvitse olla yksin.

Kuuntele Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jakso, jossa Mirva kertoo, miltä tuntuu sairastua vakavasti lääkärinä, millaista on siirtyä ammattilaisesta potilaaksi, miten vertaistuki voi kannatella ja miksi pienet kohtaamisen hetket voivat tuoda potilaalle suurta turvaa.