Elämää epävarmuudessa
Yritys hallita elämää ei toteutunut
Meistä moni rakentaa elämäänsä hiljaisen oletuksen varaan: jos ennakoin tarpeeksi, tiedän tarpeeksi, suunnittelen tarpeeksi ja pidän langat käsissäni, mitään pahaa ei pääse tapahtumaan. Epävarmuutta vastaan yritetään suojautua tiedolla, rutiineilla, suorittamisella, varautumisella tai vahvuuden roolilla.
Mutta elämä ei suostu hallittavaksi.
Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jaksossa Tarja Lähdemäki kertoo elämästä, jossa epävarmuus on ollut läsnä jo lapsuudesta asti. Lapsena se näkyi iäkkäiden vanhempien kuoleman ja menettämisen pelkona. Aikuisena elämä toi eteen vanhempien kuoleman, joista äiti kuoli pitkän sairastamisen jälkeen muistisairauteen, oman lapsen vakavan sairastumisen ja kuoleman sekä myöhemmin rintasyövän.
Jakso ei kuitenkaan ole kertomus vain menetyksistä. Se on ennen kaikkea kertomus siitä, miten ihminen voi opetella elämään epävarmuuden kanssa, kun sitä ei voi poistaa.
Hallinnan tarve syntyy usein pelosta
Tarja kuvaa, miten hänestä kasvoi jo lapsena “tiedolla hallitsija”. Ajatus oli, että jos hän osaa tarpeeksi, tietää tarpeeksi ja valmistautuu kaikkeen, hän selviää siitäkin, mitä eniten pelkää.
Moni tunnistaa tämän. Kun elämä tuntuu turvattomalta, mieli alkaa rakentaa suojavarustusta. Yksi yrittää hallita rahalla, toinen työllä, kolmas tiedolla, neljäs sillä, että on aina reipas ja pärjäävä.
Hallinnan tarve ei ole heikkoutta. Se on usein tapa selviytyä. Mutta jossain kohtaa elämä voi näyttää, ettei mikään määrä tietoa, varautumista tai suunnittelua riitä suojaamaan kaikelta.
Silloin ihmisen eteen tulee ehkä yksi vaikeimmista harjoituksista: suostuminen siihen, että elämä on epävarmaa.
Kun kriisi ei lopu siihen, että kriisi päättyy
Yksi jakson vahvoista oivalluksista liittyy siihen, mitä tapahtuu kriisin jälkeen. Ulospäin voi näyttää siltä, että myrsky on ohi. Mutta sisäisesti ihminen voi edelleen elää valmiustilassa.
Tarja kuvaa, miten hän saattoi herätä aamulla miettimään, onko tänään “normaali kriisipäivä” vai isompi kriisipäivä. Kun elämä on vetänyt maton alta monta kertaa, mieli voi alkaa odottaa seuraavaa iskua silloinkin, kun kaikki on rauhallista.
Se on tärkeä muistutus meille kaikille: selviytyminen ei aina tarkoita sitä, että ihminen on heti vapaa pelosta. Joskus selviytyminen tarkoittaa sitä, että opettelee vähitellen pois jatkuvasta varautumisesta.
Epävarmuutta ei tarvitse kantaa yksin
Tarjan tarinassa toistuu yksi selviytymisen keino yli muiden: kurottautuminen muita kohti.
Hän on kirjoittanut, puhunut, jakanut kokemuksiaan ja löytänyt rinnalleen ihmisiä, jotka ymmärtävät. Erityislapsen äitiyden keskellä syntyi Leijonaemot, vertaistuen yhteisö vanhemmille, joiden lapset ovat vakavasti sairaita tai tarvitsevat erityistä tukea. Rintasyövän jälkeen hän on puolestaan kulkenut muiden sairastuneiden rinnalla ja jakanut omaa selviytymistarinaansa niille, jotka vasta pelkäävät pahinta.
Usein juuri toinen ihminen voi tuoda toivon silloin, kun sitä ei itse vielä löydä. Joskus riittää lause tuntemattomalta ihmiseltä: minä selvisin, sinäkin voit selvitä.
Puhuminen ja kirjoittaminen voivat tehdä sisäisestä kaaoksesta näkyvää
Tarja kuvaa itseään kriisikirjoittajaksi. Kirjoittaminen on ollut keino saada ajatuksista kiinni silloin, kun mieli on täynnä pelkoa, surua ja epävarmuutta.
Puhuminen ja kirjoittaminen eivät poista tapahtunutta. Ne eivät tuo menetettyä takaisin eivätkä tee elämästä varmaa. Mutta ne voivat tehdä sisäisestä kaaoksesta hieman jäsentyneempää. Ne voivat auttaa sanoittamaan sitä, mikä muuten jää kehoon, mieleen ja hiljaisuuteen.
Ja kun kokemuksia jaetaan, tapahtuu jotakin muutakin: ihminen huomaa, ettei ole yksin.
Toivo ei ole varmuutta siitä, että kaikki menee hyvin
Tässä jaksossa toivo ei tarkoita kevyttä lupausta siitä, että kaikki järjestyy juuri niin kuin toivomme. Elämä ei aina järjesty. Kaikki ei mene hyvin. Kaikkea ei voi hallita, ennakoida tai estää.
Mutta toivo voi silti olla olemassa.
Se voi olla sitä, että joku kulkee rinnalla. Että joku kuuntelee. Että omasta pelosta uskaltaa puhua ääneen. Että jonakin päivänä värit palaavat elämään, vaikka nyt kaikki tuntuisi harmaalta.
Tarja sanoo jaksossa kauniisti, että olemme näyttelijöitä epävarmuuden näyttämöllä näytelmässä, jonka käsikirjoitus selviää vasta näytelmän edetessä. Valmista käsikirjoitusta ei ole. Valmista loppua ei ole. Mutta me voimme tarttua toisiamme kädestä.
Elämän epävarmuudesta ei pääse eroon. Mutta sitä voi oppia kantamaan yhdessä.
Kuuntele Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jakso, jossa Tarja Lähdemäki kertoo omasta suhteestaan epävarmuuteen, menettämisen pelkoon, lapsen kuolemaan, syöpään, kirjoittamiseen, vertaistukeen ja siihen, miten toivo vähitellen palaa elämään.