Epävarmuus yhdessä kasvamisessa

Yhteys lapseen ei synny täydellisyydestä

Vanhemmuuteen liittyy usein hiljainen ajatus siitä, että aikuisen pitäisi olla lapselle aina vahva, varma ja ehjä. Ajatus, että omat epävarmuudet, surut ja keskeneräisyydet pitäisi piilottaa, jotta lapsi voisi tuntea olonsa turvalliseksi.

Mutta entä jos yhteys lapseen ei synnykään täydellisyydestä? Entä jos se syntyy siitä, että kotona saa olla ihminen, myös aikuinen?

Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jaksossa äiti Sanna ja 20-vuotias tytär Kaisa Laakkio puhuvat yhteisestä kasvumatkastaan. Siitä, miten suhde lapseen muuttuu vuosien varrella, mutta yhteys voi säilyä, jos sitä vaalitaan tietoisesti. Jakso muistuttaa, että vanhemmuus ei ole täydellistä suorittamista, vaan jatkuvaa opettelua, kuuntelemista, korjaamista ja rinnalla pysymistä.

Lapsi aistii enemmän kuin aikuinen joskus ajattelee

Moni vanhempi miettii, voiko lapselle näyttää omaa epävarmuutta, surua tai väsymystä. Pitäisikö vaikeat tunteet piilottaa, jotta lapsi ei kuormitu?

Jaksossa Kaisa sanoittaa tärkeän ajatuksen: lapsi kyllä aistii kodin ilmapiirin, vaikka asioista ei puhuttaisi. Vaikka lapsi ei ymmärtäisi kaikkia sanoja, hän tunnistaa katseet, reaktiot, hiljaisuudet ja jännitteet.

Siksi kysymys ei ehkä ole siitä, näytetäänkö lapselle tunteita vai ei. Kysymys on siitä, miten niitä näytetään. Lapsen ei kuulu kannatella vanhempaansa, mutta hänelle voi näyttää, että aikuisellakin on tunteita ja että niistä voi selvitä, puhua ja hakea apua.

Tällainen avoimuus voi rakentaa psykologista turvallisuutta: tunnetta siitä, että kotona saa olla täysin rehellinen oma itsensä.

Yhteys vaatii työtä, mutta se kantaa

Ulkopuolelta läheinen suhde vanhemman ja lapsen välillä voi näyttää helpolta tai luonnolliselta. Todellisuudessa se syntyy usein monista pienistä valinnoista.

Se syntyy siitä, että kysytään, kuunnellaan ja palataan asioihin. Siitä, että vaikeita hetkiä ei lakaista maton alle. Siitä, että lapsi tai nuori saa olla muuttuva, etsivä ja keskeneräinen ilman että häntä hävetään tai kiirehditään pois omasta vaiheestaan.

Kaisa kuvaa jaksossa, miten tärkeää on ollut saada olla kotona oma itsensä myös silloin, kun elämässä on ollut epävarmuutta, erilaisia vaiheita ja kasvukipuja. Vanhemman tehtävä ei ole aina ymmärtää kaikkea heti, mutta hän voi säilyttää yhteyden: pysyä kiinnostuneena, saatavilla ja turvallisena.

Yhteys ei tarkoita rajattomuutta. Se ei tarkoita sitä, että vanhempi ja lapsi olisivat kavereita tai että lapsen pitäisi kuulla kaikki aikuisen huolet. Se tarkoittaa, että lapsi tietää, että tässä suhteessa minua ei hylätä, vaikka elämä olisi vaikeaa.

Teini tarvitsee yhteyttä myös silloin, kun työntää pois

Nuoruus on vaihe, jossa lapsi alkaa irrottautua. Hän haluaa enemmän omaa tilaa, omia ajatuksia ja omaa elämää. Se voi vanhemmasta tuntua torjunnalta, vaikka se on usein osa kasvua.

Silti yhteyden tarve ei katoa.

Teini tai nuori aikuinen voi näyttää siltä, ettei tarvitse vanhempaa. Mutta samaan aikaan hän voi tarvita kokemusta siitä, että vanhempi on edelleen olemassa. Ei tunkeilemassa, ei hallitsemassa, vaan saatavilla.

Jaksossa nousee esiin ajatus siitä, että yhteyttä kannattaa pitää yllä myös silloin, kun nuori muuttaa pois, opiskelee, seurustelee, tekee virheitä, etsii itseään tai ei enää jaa arkea samalla tavalla. Tukiverkosto ei saisi unohtua juuri silloin, kun nuori alkaa rakentaa omaa elämäänsä.

Jos yhteys on välillä katkennut tai ohentunut, sitä voi myös korjata. Usein jo pieni avaus riittää: “Minä haluaisin ymmärtää sinua paremmin.” “Olen tässä, jos haluat puhua.” “Sinun ei tarvitse pärjätä yksin.”

Vanhemman ei tarvitse olla virheetön

Yksi jakson lohdullisimmista ajatuksista on se, että lapsen kanssa voi kasvaa yhdessä. Vanhemman ei tarvitse tietää kaikkea etukäteen. Hän saa opetella. Hän saa huomata toimineensa joskus kömpelösti. Hän saa pyytää anteeksi ja tehdä toisin.

Tämä on tärkeä viesti kaikenikäisten lasten vanhemmille. Pienen lapsen kanssa yhteys rakentuu sylissä, katseessa, arjen toistossa ja turvallisissa rajoissa. Koululaisen kanssa se voi rakentua iltapalapöydässä, automatkoilla ja siinä, että lapsen huolet otetaan vakavasti. Teinin kanssa se voi rakentua ovenraosta sanotuissa lauseissa, kyydeissä, hiljaisessa läsnäolossa ja siinä, ettei aikuinen loukkaannu jokaisesta vetäytymisestä. Nuoren aikuisen kanssa se voi rakentua uudelleen tasavertaisempana suhteena, jossa molemmat saavat olla ihmisiä.

Yhteys ei ole yksi keskustelu. Se on vuosien mittainen viesti: sinä riität, olet rakas, enkä katoa elämästäsi.

Kun ihminen kokee riittävänsä, epävarmuus menettää valtaansa

Kaisa kertoo jaksossa, miten yhteinen kasvu ja avoimuus ovat auttaneet häntä vähitellen irti riittämättömyyden tunteesta. Hän sanoittaa tärkeän oivalluksen: kaikki ei riipu minusta. Toisen ihmisen reaktio ei aina kerro minun arvostani. Minulla on omat vahvuuteni, eikä minun tarvitse olla samanlainen kuin joku toinen.

Tällaista sisäistä turvaa vanhempi voi lapselleen rakentaa. Ei ratkaisemalla kaikkea hänen puolestaan, vaan pysymällä rinnalla, sanoittamalla, kuuntelemalla ja muistuttamalla: sinussa ei ole mitään väärää.

Lapsi tarvitsee vanhemmaltaan peilin. Jos peili näyttää vain vaatimuksia, pettymyksiä tai pelkoa, lapsi alkaa helposti katsoa itseään niiden kautta. Mutta jos peili näyttää myös hyväksyntää, luottamusta ja toivoa, lapsi voi vähitellen alkaa nähdä itsensä niiden kautta.

Kaikesta voi selvitä helpommin, kun kurottaa toista kohti

Tämän jakson ytimessä on ajatus siitä, että elämän epävarmuuksista ei tarvitse selvitä yksin. Ei lapsena, ei nuorena, ei vanhempana eikä aikuisena.

Vanhemman ja lapsen välinen yhteys ei poista elämän vaikeuksia. Se ei estä eroja, pettymyksiä, sairauksia, ahdistusta tai kasvukipuja. Mutta se voi tehdä niistä jaettavia. Ja jaettu epävarmuus on usein kevyempää kantaa kuin yksin kannettu.

Ehkä vanhemmuuden yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin tämä: säilyttää yhteys silloinkin, kun elämä muuttuu. Olla turvallinen aikuinen, jonka luo voi palata. Ja antaa lapselle kokemus siitä, että hän saa kasvaa, muuttua, haparoida ja silti kuulua.

Kuuntele Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastin jakso, jossa äiti ja 20-vuotias tytär Kaisa Laakkio keskustelevat yhteisestä kasvumatkastaan, epävarmuuden jakamisesta, vanhemman keskeneräisyydestä ja siitä, miksi yhteyden säilyttäminen lapseen voi kantaa pitkälle nuoruuteen ja aikuisuuteen asti.